Olen tavannut kaksi ihmistä, joiden tarinat ovat sykähdyttäneet minua syvästi. Kaksi hyvin erilaista kohtaloa, mutta jollain kummallisella tavalla heidän kokemuksensa nivoutuivat omassa mielessäni yhdeksi kokonaisuudeksi, joka auttoi minua tarkastelemaan elämää hieman eri näkökulmasta; elämää tässä ja nyt. Tapaamisten myötä myös ihmisten haavoittuvuus näyttäytyi minulle eri tavoin kuin aiemmin.

Tapasin kerran erään miehen, joka oli käynyt läpi vaativat syöpähoidot. Tämän miehen nähdessäni välittyi hänestä aito huumori sekä elämän myönteisyys jo pitkästä matkaa. Hän puhui avoimesti kokemuksistaan sekä siitä, millaiset muistot ja jäljet rankat hoidot olivat häneen jättäneet. Hän kertoi miten kontrollitutkimusten väliä pidennetään hiljalleen ja siitä, kuinka hyvältä se tuntui, koska pidempi kontrolli väli antoi hänelle lisää toivoa.

Itse tiedustelin, eikö harvenevat kontrollit aiheuttaneet hänessä mitään muita tunteita, kuten pelkoa. Pelkoa siitä, että tauti saattaisi vaivihkaa uusia. Tähän mies vastasi:

”Elämää ei voi pelätä. Elämän pelkääminen kääntyy jossain vaiheessa jo pelon pelkäämiseksi, mikä myrkyttää lopulta mielen. Kaikkea uutta kohti kuuluu mennä avoimin mielin sekä sillä ajatuksella, että mitä väliä, meillähän on vain yksi elämä.” Jäin pohtimaan erityisesti pelkoon liittyviä pohdintoja, kunnes tapasin toisen ihmisen, jonka tarina olikin hyvin erilainen.

Nuori nainen, joka oli saanut jo useita vuosia aiemmin vaikean sairauden diagnoosin. Kyseinen nainen oli ehtinyt haaveilla omasta perheestä, kunnes joutui kohtaamaan kylmän totuuden. Lääkärin mukaan hän ei tulisi koskaan saamaan omia lapsia sairautensa vuoksi. Tätä surus nainen oli käsitellyt tahollaan pitkään ja tullut lopulta sinuiksi tiedon kanssa. Hän oli luopunut haaveesta saada omia lapsia.

Ajat kuitenkin muuttuu ja lääketiede kehittyy. Uusimman tiedon valossa tämä kyseinen nainen voisi sittenkin tulla raskaaksi ja mahdollisuus omiin biologisiin lapsiin olisi olemassa. Tämä uutinen muuttaisi ehkä naisen elämän lopullisesti.

Yllättäen nainen olikin tilanteessa, jossa biologisten lasten saaminen olisikin mahdollista. Tieto sai hänet pohtimaan asioita uudessa valossa ja aiemmin romutetut haaveet saisivat nousta uudelleen pintaan.

Nämä ajatukset toivat tullessaan suunnattomia toivon ja onnen tunteita. Toisaalta rinnalla kulki valtavan syvä huoli, pelko ja epävarmuus. Pelko siitä, jos epäonnistuu. Pelko siitä, kuinka oma sairaus käyttäytyy sekä pelko siitä, millainen tie edessä olisi kuljettavana.

Nainen kertoi minulle siitä, miten ristiriitaisia tunteita tilanne aiheutti ja miten vaikealta tuntui iloita tai toivoa hyvää. Silti hän totesi itsevarmasti:

” Ei minulla ole mitään menetettävää ja se lisää vain uskoani tähän mahdollisuuteen.”

Kyyneleet silmissä kuuntelin naisen kertomusta ja jollain tapaa pystyin samaistumaan siihen kipuun ja kaipaukseen, jota nainen tunsi. Ei hän elämää pelännyt, mutta uuden elämän mahdollistamista kylläkin.

Olisiko hänestä äidiksi? Mitä tulevaisuus toisi tullessaan? Miten hän selviytyisi? Osaisiko hän nauttia raskaudetaan, vai valtaisiko pelko enemmän alaa. Lukuisat kysymykset risteilivät naisen mielessä.

Itse jäin miettimään, kuinka pienissä asioissa – loppujen lopuksi – elämän suurimmat ja syvimmät salaisuudet piilevätkään. Miten kummassa ihmisten tarinat ja kohtalot voivat lisätä ymmärrystämme elämästä ja ihmisyydestä tai kuinka monella tapaa elämä voikaan meidät yllättää.

Yhtä kaikki; katsomalla, kuuntelemalla jaihmettelemällä maailmaa avoimin mielin, huomaamme ihmeitä ympärillämme ja opimme siten itsestämme sekä ympäröivästä maailmasta enemmän. 

Aidosti välittämällä voimme olla tukena ja rinnalla kulkijoina niille, jotka tukea kaipaavat sekä lohtuna niille, jotka ovat lohtua vailla.

On siis tärkeä pitää silmät avoinna ja mieli avoimena ihmisiä kohdatessa. Siten löytyy aito yhteys toiseen ihmiseen, ja vilpitön lähimmäisen rakkaus on mahdollista elää todeksi.

– Nina